Karhu

Pimeä metsätie aukeaa eteen. Kuin syksyinen, pelottava ja musta aukko joka nielee kitaan pienen punaisen auton. Auto on vanha, se on hiljainen, radio on  kiinni. Matelemme hiljalleen tietä, kunnes auto pysähtyy. Keskelle metsää.

Minne vain katson, on mustaa, pimeää. En edes halua ajatella miltä näyttäisi maisema takana. Se mitä siitä ei näy. Se on ahdistava ja pelottava pimeys. Auto ei lähde käyntiin, kuitenkin valot palaa ja osoittaa eteenpäin. Pienet metsätien urat joiden keskellä kasvaa ruohoa, joka näyttää siltä, ettei tietä ole käytetty pitkään aikaan. Valokeilan takana on lisää pimeyttä, sivulla niin tiheä metsä molemmin puolin, etten näe kuin eturivin puut, joiden takana on uhkaavia varjoja.

Auton sisälle kajastaa valo, vaikka olen peloissani, koska pelkään pimeää niin kovin, koen olevani turvassa. Isäni istuu vierellä, auton ovet on lukossa, mitään pahaa ei voi tapahtua.

Säpsähdän ja paniikki saa niskavillat pystyyn, valokeilan keskelle on ilmestynyt suuri karhu. Se on jollain tavalla uhkaava, mutten tunne sen olevan vaaraksi. Se tarkkailee autoa. Haistelee ja kiertää pientä autoa. Isä koittaa saada auton käynnistymään, onnistumatta siitä, karhu tuijottaa kuskipuoleisesta ikkunasta sisään.

Ilmapiiri on jännittynyt… ahdistaa, tuntuu etten saa happea, pelottaa.. miksi karhu ei jätä meitä rauhaan, eihän vaan se tapa meitä, haluan pois, en uskalla katsoa metsään.

Herään unesta.

Toistuva uneni koko nuoruuden. Käsittämättömällä tavalla tämä uni on tullut yhä uudestaan takaisin, kunnes ihan aikuisiällä sain tulkinnan, jonka mukaan karhu kuvaa voimakasta äitisymboliikkaa kuvastavaa asiaa. En muista täysin sanasta sanaan, kuinka tulkinta meni, mutta kun oivalsin perheen sisälle liittyviä asioita ja unen tarkoituksen itselle, uni katosi.

Millainen sinä olet kun koet surua ja vastoinkäymisiä? Miltä sinusta tuntuu ympärillä olevien ihmisten suhtautuminen sinun ongelmiin, vastoinkäymisiin, suruun tai vaikkapa iloon. Minua ohjaa pitkälle voisiko sanoa kehittynyt selviytymisvaisto. Minä itse, minä voin. Ahdistun jos joudun pyytämään apua ja etenkin, jos joudun vastaanottamaan sitä. Se on itselle hyvin vieras käsite ja se saa aikaan jopa pahoinvointia ja levottomuutta. Mutta olen myös mestari piilottamaan tämänkaltaiset tunteet muilta.

Kuka jaksaa seistä tukenasi, kenen oletat tukevan ja kuuntelevan sinua vaikeana aikana. Milloin on oikein purkaa pahaa oloa ja kenelle… Minun mies valitettavasti on saanut osansa tästä. Ja muutama läheinen ystävä. Mutta koen, etten vielä ole ollut heille liian raskas, sillä he viestivät, että heitä kiinnostaa. Sitten on terapia. Lämmin suositus kaikille, joille elämän monimutkaisuus alkaa olla liikaa. Olen myös hyvin etuoikeutettu löydettyäni ensiyrittämällä oikeanlaisen ihmisen joka on työssään järjettömän hyvä.

Jokaisen ihmisen oma kokemus on erilainen kaikissa elämää horjuttavissa asioissa. Itselläni on menossa hyvin monimutkainen kausi, jota on vaikea pukea sanoiksi. Aikaisemmin olen kirjoittanut nimenomaan työhön liittyvistä vastoinkäymisistä ja niistä aiheutuneista negatiivisista asioista, totta puhuakseni ne asiat tulee tällä hetkellä fyysisesti vahvana tunteena monissa tilanteissa.

Tuntuu kuin olisin risteyksessä jossa on liian monta haaraa. Risteyksen keskiössä on koti, joka aikaisemmin on ollut kovin turvallinen keskiö elää ja tarkastella kuntoutumisen tuomia oivalluksia. Kuten sitä, että taidan todella olla hyvin ankara itselleni. En vain ole vielä kurkannut siitä ikkunasta, jossa olisi vastaus olla olematta, kuinka voisin olla. Nyt kuitenkin, luulin toisin, on kodissa särö joka vaatii akuuttia korjaamista. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että en voikaan keskittyä vielä omaan hyvinvointiin niin paljon, kuin se vaatisi. Kotona vallitseva kaaos yhden asian suhteen siirtää minut itseni keskiöstä ja saa aikaan paniikin kaltaisia tunteita. Kuitenkin kun kyse on esikoisen asioista, koen että ne menee kaiken edelle. Kuinka voisin keventää taakkaa ja saada samaan aikaan itseni kuntoon?

Aloitin taakan kevennyksen työstä. Luovuin ensin niinsanotusta kakkostyöstä. Luovuin myös rakkaasta ammatista, koulusta ja yrittäjyydestä. Se oli aika musertavaa ja koen epäonnistuneeni totaalisesti. Asiahan ei niin ole, sillä tietyt ulkoiset paineet vaikutti asiaan jonka johdosta syntyi päätös lopettaa. Silti se tuntuu pahalta. Koulu, jonka ansioista aloitin blogin, katkesi kuin kananlento jouduttuani luopumaan työpaikasta.Yritin vielä hetken pysyä kiinni, oikeastaan ihanien asiakkaiden vuoksi, uudessa paikassa, tiesin sen päättyvän määräaikaisuuteen, sain silti lisäaikaa. Loppuvaiheessa lähes oksensin joka kerta töihin lähtiessä, niin poikki ja rikkinäinen, ahdistunut.. minä olin. Siitä hetkestä tiesin, etten vaan voi mennä töihin. En ehkä pitkään aikaan. Päätös helpotti.

Työpaikka-asioita selvittäessä, irrottauduin ihmisistä, joista tuli tunne, he ovat vain ohimenomatkalla. He eivät ole minua varten. Tämä oli myös helpotus. Toisinaan mielessä kävi olisinko tehnyt virheen, mutta nykyisten asioiden valossa, tämä ratkaisu tuntuu entistä paremmalta. Minulle ohimeno tarkoittaa sitä, että heidän kanssaan on tarkoitettu kulkea jokin matka jolla on tarkoitus. Heidän kohdalla koen kohtaamisemme tarkoituksena auttamisen jossakin asiassa, jota he tarvitsivat. Ilman takaisin suuntaavaa energiaa. Sitä vastoin, he veivät myös minulta kohtuuttomasti energiaa, kysymättä miten minä voin. Miten minä olen kestänyt lopullisia menetyksiä ja jaksanut samalla tukea heitä. Olen myös luopunut eräästä itselle tärkeästä ihmissuhteesta, jossa myös toinen osapuoli voi niin huonosti, ettei me mitä ilmeisimmin voida edes jaksaa astua toistemme saappaisiin enään. Hän oli minulle kyllä kovin tärkeä, silti koen, että oman kasvun myötä elämä vie väkisin joskus niitä tärkeitäkin eri polulle….

Sosiaalisen median uuvuttava vaikutus sai aikaan myös eräänlaista puhdistautumista. Se kummastuttaa pientä ihmistä, ikään kuin somekaveruus olisi tämän päivän ystävyyden mittari. Taakka keveni taas hieman.

Olen vältellyt kyläilyä ja vieraita omassa kodissa viime viikkoina tietoisesti. Tuntuu, että en jaksa ihmisiä. Siihen minulla on täysi oikeus. Moni on kyseenalaistanut tarkoitusperiä toiminnalle, mutta ne jotka todella ovat lähellä, tietää etten nyt vain jaksa. Päivä päivältä tuntuu, että olen enemmän hukassa ja voin pahemmin. Silti sosiaalisuuden rajaaminen on mahtavaa. Kuin heittelisi kiviä repusta. Silti kukaan ei ole kysynyt miksi teen näin, miten voin, muutamaa ystävää lukuunottamatta.

Olen siis rajannut elämästä ihmisiä, työn ja mm harrastuksia. Se on helpottanut, mutta se ei vielä tunnu riittävältä. Haluaisin käpertyä pieneen pesään ja nukkua yli talven. Koen erittäin suurta pettymystä ihmisiin. Riittämättömyyden tunnetta, koska en jaksa mm. työssä. Olo on luovuttanut. Olen työntänyt paljon mörköjä ammattilaisten huomaan, siitä tunnen epävarmuutta. Saanko apua kun tarvitsen. Kuuleeko kukaan. Olo on epätodellinen, toisaalta helpottunut, hämmentynyt, huojentunut.. Mutta se, että olen ojentanut lankoja toisten käsiin, alkaa ahdistaa. Pyysin apua, saanko sitä. Pyysin apua, ansaitsenko sitä. Viime käynnin jälkeen terapia sai aikaan jokseenkin sekavan fiiliksen. Silti tunne tuntui hyvin positiiviselta. Se oli erittäin pysäyttävää. Olenkohan sittenkin liian ankara itselleni. Minäkin voisin riittää näin. Rakastan itseironiaa, kyynisyyttä ja mustaa huumoria. Haluaisin vielä jonain päivänä löytää elämän hetkellisyyden ja kyvyn nauttia päivä kerrallaan.

Mun elämässä muuten on ihan maailman parhaimpia ihmisiä ja niitä on tarpeeksi. Kaikki on saanet paikan mun sydämessä <3

Peura ajovaloissa kuvaa tämänhetkistä tunnetta ehkä paremmin kuin mikään. Silti peuran tilalle haluaisin Tiikerin. Istumaan vakaana ja järkähtämättömänä siinä, viisas katse silmissä joka viestii, minä en väistä.

Rakkautta etsimässä

Päätin ottaa aiheeksi erittäin kipeän ja rankan tosielämän kokemuksen, joka on vaikuttanut sekä minuun, että esikoislapseeni.

Aihe on käsitykseni mukaan edelleen tabu, eikä siitä julkisesti puhuta, korkeintaan anonyymisti keskustelupalstoilla. Selailin aiheeseen liittyviä keskusteluja, sekä artikkeleita. Ja tunteeni vain vahvistui. Olen ollut koko ajan oikeassa. Kukaan ei ole kuunnellut minua. Kukaan ei ole puuttunut, eikä auttanut minua.

Fyysinen paha olo nousee päälle ja etoo. En ole varma oksetanko itse itseäni vai tieto siitä, että minun asiani on monessa kohtaa sivuutettu kun lapsen asioista on viranomaisten kanssa keskusteltu. Paha olo vahvistuu.

En tule nyt puhumaan siitä, mikä mahdollisuus minun omalla varhaislapsuudella on omaan käytökseeni, sillä postauksesta tulisi auttamatta liian pitkä. Ne ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että omalla käytökselläni esikoiseni on kasvanut turvattomassa ja epävaakassa ympäristössä vailla luonnollista ja rakastavaa vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Olen ollut hirviö.

Kukapa voisi sanoa suoraan: Minä en ole rakastanut lastani. Lapseni on minulle vieras, enkä koe minkäänlaista kiintymystä häneen. Kuka voi olla niin sekaisin, että pystyy hyvin monilta piilottamaan tämän vuosia. Minä. Minä tein niin.

Kunnes en enää halunnut. Kuopuksen syntymän jälkeen huomasin, miltä ihan oikea kiintyminen ja rakkaus lapseen tuntuu. Se oli ikään kuin konkreettinen todiste väistämättömälle, tätä en ollut tuntenut koko aikana esikoisen syntymän jälkeen. Sen asian hoksaaminen oli musertavaa, itkin onnesta pienen vauvani vuoksi ja hänen mukanaan tullut tunne rakastamisesta. Mutta murenin palasiksi samaan aikaan surusta, jota tunsin esikoista kohtaan. Pieni viaton lapsi jonka äiti oli ollut viisi vuotta tunteeton hirviö, joka laittoi aina omat tarpeet edelle.

Esikoisen syntymä oli kamalin minulle tapahtunut kokemus fyysisesti. Ehkä jopa psyykkisesti. Lopuksi en käytännössä edes synnyttänyt itse, en tuntenut mitään. Olin turta kipulääkkeistä, uupunut kivusta ja valvomisesta, vauva vedettiin imukupilla hoitajan maatessa koko ylipainonsa edestä mahani päällä. Ensimmäinen ajatus kaiken jälkeen oli, haluan nukkua. Haluan olla yksin ja levätä.

Synnytyksen aikana koin niin vahvan ruumiista irtaantumisen, että muistan tänäkin päivänä sen, miten kaikki meni. Luulin kuolevani.

Ahdistuin sairaalassa, kaikki tuntui vieraalta ja olin lähellä pakokauhua, halusin kotiin. En saanut imetystä onnistumaan, sillä vauva rääkyi jo suoraa huutoa, eikä tissille meno onnistunut ollenkaan. Silti sitä tuputettiin kaikin keinoin ja olin totaalisen loppu. Se itku tuntui, kuin olisi joku työntänyt puukon korviin ja vihasin siitä hetkestä asti sitä ääntä. Myöhemmin sorruin ravistelemaan lasta ja huusin sille kurkkusuorana. Miksi naapurit ei puuttunut? Ihan varmasti joku kuuli…

Esikoinen syntyi syksyllä. Oli kaikki edellytykset synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Jopa psykoosin kaltaisille tunteille. Ensimmäisestä tai pitäisikö sanoa ensimmäisistä vuosista en muista kuin väläyksiä. Sain paniikkiikohtauksia kun tajusin, että kauppaan on pakko mennä. Ihmisten keskelle. En halunnut lähteä kotoa. Kotona ahdistuin yksinäisyydestä ja mietin miksi helvetissä mulla on tuo lapsi. Tältäkö tän piti tuntua. Miks en oo onnellinen ja kiitollinen. Miksi en lirkuttele ja laula lapselle. Miksi mun tekee mieli paeta pois kun lapsi itkee, en kestä sitä. Se ääni… Kukaan ei koskaan kertonut vastausta tähän. Kukaan ei tiennyt. Miten olisin voinut sanoa, että en rakasta,en jaksa, en tunne mitään. Vauvan menettämisen pelko oli aivan valtava, samaan aikaan mietin, etten ikinä voi kertoa tunteista, sillä sitten kaikki saa tietää miten kamala äiti olen.

Sain nukahtamiseen lääkkeitä, nukahtamiseen?!?!!? minä, jolla ei ollut minkäälaista lääketaustaa. Niinhän siinä kävi eräänä yönä, että lapsi oli tippunut sängyltä minun nukkuessa ja satuttanut itsensä. Olin niin pihalla, että ihmettelen, ettei ensiavussa kukaan tehnyt ilmoitusta. Lääke oli vaikuttanut vain hetken ja kesken vaikutuksen herääminen oli sama kuin olisi juonut kaksi päivää putkeen. Olo oli hirveä.

Silloin mietin vain, että miksi en vaihtanut edes farkkuja, vaan olin keskellä kaupunkia vauvan kanssa possun naamoilla kuvitetut pyjamahousut jalassa. Häpesin sitä miltä näytän, mitä kaikki ajattelee. Halusin vain nukkua. Oli paha olla.

Siihen aikaan isäni hoiti vaimonsa kanssa esikoista paljon. He olivat ainoat ihmiset elämässäni jotka todella tiesi hitusen enemmän mun uupumisesta. Vauva saattoi olla viikkotolkulla pois. Viikon vähintään. Tänään mietin; sen vuoksi olemme molemmat hengissä.

Tätä kritisoitiin paljon, en ymmärtänyt aina itsekään miten kykenin siihen ja tiesin joka kerta kun ovi meni kiinni ja hiljaisuus tuli, että tämä ei ole oikein. Teoriassa tiesin tehneeni väärin. Ei vauvaa näin hoideta. Yksi yö per ikävuosi ja sitä rataa. Silti en voinut muuta. En tuntenut mitään. Jos itkin vauvan lähdettyä, koin enemmän epäonnistumisen tuskaa ja surua kuin ikävää lasta kohtaan. En kuitenkaan aina osannut levätä, vaan otin takaisin menetettyjä hetkiä kavereiden kanssa ja nollasin tilanteen kokonaan.  Myöhemmin olen kuullut mm ystäväni sanovan, että ”muistan kyl kun olit niin masentunut silloin”. No Shit. Sääli, etten tajunnut sitä itse, eikä liioin ulospäin näkynyt. Miksi ystäväni ei puuttunut tai kertonut ajatuksistaan kenellekään?

Tunsin siihen aikaan monen hylänneen minut. Joskus joku on kysynyt, että muistatko kun oltiin kerran kattomassa vauvelia kun sulla oli menoa. Ei. En muista. Ajattelin mielessäni, että miks ikinä teiltä olen pyytänyt apua, ompa noloa, miksi miksi en muista??

Olin mestari peittelemään.

Lapseni ei oikeastaan koskaan saanut sellaista äitiä kuin olisi tarvinnut. Viisi. Viisi helvetin pitkää vuotta lapsen silmin. Yksinäisyyttä, pärjäämistä, aikuisen tunnetilojen tarkkailua. Ei ihme että kaikki asiat alkaa tulla esikoisen elämään nyt kun on mennyt aikaa kymmenen vuotta. Tunteiden säätely, huumorintaju, tunteiden muu hallinta ja vuorovaikutus toisten lasten kanssa on toisinaan hyvin auttavalla tasolla. Syy ja seuraus on hukassa monesti. Esikoinen on aina saanut kaikesta huolimatta perustarpeet, vaatetus, ruoka, arki, rutiinit, ulkoilua… Mutta niistä puuttui tunne. Sitä ei ollut koskaan.

Silti, kaiken kestämänsä jälkeen tämä pieni rikkinäinen lapsi on kuitenkin monessa asiassa kovin älykäs ja osaava, tänä päivänä tärkeä ja rakas ja huoleni on iso ja syyllisyys sitäkin suurempi. Sellainen musertaa ihmisen…

Kun koulu alkoi, tartuttiin haasteisiin hyvin pian. Koulu jopa hyvin agressiivisesti työnsi läpi asiaa, että pojalla on mahdollisesti ADHD ja kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Lapsi sai minun vastustelusta huolimatta lääkkeet. Silti. Koulu hoitaa oireet pois, kukaan ei kuunnellut kun kerroin MISTÄ nämä asiat johtuu. Syy sivuutettiin täysin. Eihän sillä keinolla lapsi voi koskaan saada ajoissa apua, saati minä. Kerroin heti, kun kolmannen kerran tuli uusi opettaja, että lapseni tulee testaamaan, niin kauan, että luottaa. Sen jälkeen, kun huomaa sinun olevan turvallinen, joka ei hylkää, hän myös tulee purkamaan sinuun pahaa oloaan. Kerroin tunne-elämän asioista ja siitä, ettei lapseni ole saanut sellaista lapsuutta, joka tukisi normaalia kehitystä. Kukaan ei tarttunut tähän tietoon.

Ajatus kirjoittaa aiheesta syntyi siitä, kun tilanne lapsen kanssa eskaloitui siihen pisteeseen, että soitin apua itkien lastensuojeluun. Puhelimessa oli hyvin empaattinen ihminen ja koin ensimmäisen kerran, että nyt joku kuuntelee. Nyt tämä asia saa jonkin käänteen. Omat voimat on loppu. En osaa olla aikuinen lapselle, en jaksa enää yhtäkään kertaa jossa lapsen negatiiviset tunteet lyö yli. Silloin se joka lyö on minä. Tuntuu jo kaiken huutamisen jälkeen, että lapsi vain odottaa koska menetän maltin kokonaan. Itken ja tuntuu, että tukehdun, sattuu fyysisesti oman itsen heikkous olla äiti. Mietin, miksi mulle annettiin tämä lapsi, kun en ollut valmis. Miksi…

Olen ankara, pettynyt itseeni, pettynyt yhteiskunnan saamattomuuteen ja siihen, ettei kukaan ole ottanut asioita vakavasti. Kuinka kauan lapseni on joutunut elämään rikkinäisen äidin kanssa. Äidin joka ei rakasta. Äidin joka ei ole aidosti iloinen mistään.

Syytän kaikesta hyvin paljon huonosti mennyttä synnytystä. Kenties epiduraali ja synnytystaistelun luovutus toisten käsiin, kohtelu imetysyrityksissä ja kotiin yksin jääminen syksyn pimetessä ja masennuksen ottaessa vallan olin niin rikki, etten enää pystynyt rakastumaan omaan lapseeni. Koko elämämme on ollut taistelua tunteista ja niiden äärimmilleen viemisistä. Olen joutunut, JOUTUNUT?!? opetella pienin askelin välittämään. Halaamaan, koskettamaan, silittämään päätä ja lohduttamaan. Olen opetellut tunnetasolla perusasioita, jotka useimmiten äidille syntyy luontaisesti onnistuneen synnytyksen jälkeen. Kun olen opetellut, olen avautunut. Olen puhunut monille ääneen näistä asioista joilla on SUORA YHTEYS lapsen kehitykseen ja kasvuun, tunne-elämän hallintaan ja käytökseen. Kukaan ei ole ottanut asiaa viedäkseen eteenpäin ja auttaakseen psyykkisesti niin rikkinäistä lasta. Kukaan ei ole kommentoinut asioita eikä kertonut mitä helvettiä mä voisin äitinä tehdä toisin. Onko liian myöhäistä korjata lapsi jota olen oppinut vähän rakastamaan?

Luulin jo pienen hetken,että asiat ovat menossa parempaan suuntaan,mutta olin niin keskittynyt taas itseeni, että unohdin lapseni. Lapseni, joka oireilee edelleen. Koska syy on hoitamatta. Kunnes tuli tilanne ja päätin laittaa pisteen tälle kaikelle. Olen hakenut apua ja toivon todella, että yhdessä lapseni kanssa saadaan paremmat eväät tulevaan. Sillä joinain päivinä lapseni kietoo kädet ympärilleni ja sanoo, ”olet maailman paras äiti”. Se on alkanut tuntua hyvältä vaikka se samaan aikaan ryöpsähtää suruna yli minusta ja hetken tunnen hukkuvani.

Olipa kerran Nainen

Olipa kerran Nainen.

Naisella on koti. Naisella on työ. Naisella on ihanat sisarukset ja vanhemmat.  Muutama ystäväkin. Näin hän järjellä tilanteen näkee. Nainen menee joka aamu töihin, toisinaan hän saa matka seuraa. Hänen uusi ystävä, kertoo nimekseen Yksinäisyys. He rupattelevat niitä näitä, nainen valittaa Ystävälleen, kuinka raskas työpäivä on edessä. Naista arvostetaan työssä. Hän on erittäin taitava siinä.

Hän kävelee Yksinäisyyden seurassa työpaikan ovista sisään ja kääntyy hyvästelemään ystävänsä. Emme voi viettää koko päivää yhdessä, sillä minulla on töitä niin paljon, nainen ajattelee. Hän toivoo joskus, että saisi hieman hengähtää raskaasta ystävästään, toivoo elämään muitakin Ystäviä.  Hän tekee päivän työt, katsoo kelloa ja huokaisee… Onkohan Yksinäisyys löytänyt tänään toisen ystävän, oi kumpa olisi.

Työpaikan ovet sulkeutuu ja nainen kuuntelee lempimusiikkia korvanapeista. Hän on tehnyt kauppalistan, kävelee kuin putkessa, laput silmillä, tietäen jokaisen askelman reitillään.. uudet lenkkarit vilahtavat iloisen värisenä harmaassa maassa, onneksi ei ole satanut.

Määrätietoisesti hän astelee ja kerää tutusta kaupasta kaiken tarvitsemansa. Hän todella muistaa kaikki hyllyvälit ja uppoutuu musiikkiin, ellei jokin tarjous houkuta pysähtymään. Tarjousten tutkiminen on rentouttavaa ja antaa lisäaikaa….

Kassalla vatsanpohjaa kouraisee, epäilyksen aalto pyyhkäisee läpi. Musiikki tulvii napeista, Nainen ei kuuntele mitä kassa sanoo. Naisella on mukana vanha kangaskassi, hän on ylpeä itsestään hetken. Ulos päästyään Nainen vilkaisee olan yli, vielä ei näy ketään..

Lähestyessään kotia, Nainen huokaisee raskaasti. Kassi tuntuu erityisen painavalta tänään, vaikka sisältö on tarkkaan suunniteltu. Kevyttä ja terveellistä. Nainen näkee ystävänsä rappusilla. Se istuu siinä odottaen ja hymyilee. Vihdoinkin Nainen tuli. Välttelyä huomaamatta Yksinäisyys tuppautuu Naisen kanssa samaan hissiin, tulee iholle ja tunnelma on painostava, Ystävä pyytää Naista valmistamaan ruokaa ja tarjoutuu seuraksi.. Sieltä tulee illalla surkuhupaisaa realitya, jota yksinäisyys haluaa katsoa Naisen kanssa. Yksinäisyys ei omista omaa televisiota, eikä liioin muutakaan.

Alkaa olla jo myöhä, eikä Yksinäisyys tunnu lähtevän, vaikka Nainen on monta kertaa pyytänyt. Se pyörii ovensuussa kuin vailla omaa yösijaa. Nainen tulee surulliseksi ja nostaa peiton kulmaa, Yksinäisyys kömpii hänen viereen. Se ei kuitenkaan lämmitä, eikä Nainen ole varma saapuuko uni tänä yönä kuinka pitkäksi aikaa. Hän pelkää aamua kuunnellen Yksinäisyyden vaimeaa hengitystä…

Yön pimeinä tunteina Nainen muistelee entistä ystäväänsä nimeltä Pelko. Häntä oksettaa ja ihokarvat nousee pystyyn, joka paikkaa kihelmöi, eikä se tunnu hyvältä. Nainen havahtuu jokaiseen ääneen ja kaikki aistit on valppaina. Hän rutistaa Yksinäisyyttä ja laittaa silmät tiukasti kiinni, vetäen peittoa ylemmäs.

Pelko on päättänyt muistuttaa, ettei häntä ole kutsuttu kylään pitkään aikaan. Hän on hivenen loukkaantunut Naiselle ja saa nautintoa, kun näkee tämän niin pienenä ja yksin. Pelko oli toivonut voivansa ottaa vallan Naisesta, mutta toisin kuin Pelko ajatteli, Nainen oli ollut äärimmäisen vahva. Pelko katseli sängyssä makaavaa Naista mustilla silmillä.

Pelko oli ollut voimakas ja energiaa vievä, hirvittävän iso ja uhkaava. Nainen oli jo pitkään saanut olla rauhassa, oli jopa alkanut nauttimaan elämästä ilman Pelkoa, sillä Pelko ei antanut sijaa kenellekään toiselle ystävälle. Toisin kuin Yksinäisyys, joka antoi Naisen viettää aikaa myös muiden hänelle tärkeiden asioiden kanssa.  Pelko manipuloi ja oli ilkeä. Pelko eristi Naisen kaikesta rakkaasta ja sai Naisen tuntemaan olonsa kurjaksi ja mitättömäksi. Pelko oli erittäin julma ja yllättävä.

Nainen oli tuolloin kutsunut kylään Rohkeuden, jota ei ollut tavannut vuosiin. Nainen rukoili Rohkeutta pelastamaan tämän, sillä Nainen oli hyvin uupunut Pelkoon. Nainen oli hyvin väsynyt ja hänen vartalo tärisi.

Rohkeus katseli Naista pitkään. Sätti jopa siitä, ettei Nainen ollut ottanut häneen yhteyttä pitkään aikaan. Rohkeus käveli ympyrää miettien ankarasti, mitä hänen tulisi tehdä. Kuinka toimia näin kamalassa tilanteessa. Rohkeus ei tiennyt osaisiko auttaa… antaisiko anteeksi Naiselle,ettei tämä ollut pitänyt häntä elämässään, vaikka hän, Rohkeus, olisi Naisen rinnalla ollut kaikista tärkein. Naisen kyyneeleet saivat Rohkeuden heltymään ja hän lupasi auttaa kaikin keinoin kohtaamaan Pelon. Rohkeus silitti naisen kauniita hiuksia ja lupasi: Kaikki järjestyy. Nainen oli lohduton, mutta helpottunut Rohkeuden lupauksesta ja oli valmiina kohtaamaan Pelon vielä kerran.

Vaan Pelko oli yrittänyt kaikkensa, jotta nainen luopuisi päätöksestään. Pelko kyseenalaisti Rohkeuden Naiselle antamat lupaukset. Rohkeus seisoi lujana Naisen rinnalla ja puristi Naisen kättä. Nainen sai voimaa joka säkenöi jokaiseen lihakseen ja sisimpään, nosti selän ryhdikkääksi, leuan pystyyn.. rinta nousi ja Nainen huomasi kuinka upea hän onkaan. Rohkeuden avulla hän ymmärsi, ettei ikinä Pelko voittaisi häntä enää.

Mutta Pelko olikin ollut viekas kettu. Pelko nosti sormen pystyyn ja kavalsi parhaan ystävänsä Väkivallan. Pelko huusi kuinka Väkivalta pakotti Pelkoa lähestymään Naista. Kuinka Pelon piti seurata Naista töihin, kauppaan.. Minne ikinä Nainen menisi. Edes suihkussa ei Nainen saanut käydä ilman Pelkoa. Jos Pelko ei suoriutunut tehtävästään, Väkivalta puuttui peliin. Vaikkei Pelko halunnut satuttaa Naista, hän joskus epäonnistui tehtävästään ja Väkivalta pakotti hänet seuraamaan kun Naista sattui. Niinä hetkinä Epätoivo lohdutti Pelkoa ja vaati Pelkoa suoriutumaan tehtävästään paremmin. Väkivalta ei katsonut aikaa tai paikkaa, jos Pelko oli pettänyt hänet. Nainen sai tuntea Väkivallan kaikkialla, jotta Pelko muistaisi hyvin pitkää mikä hänen tehtävänsä on. Nainen oli voimaton ja surullinen. Väkivalta oli murtanu Naisen, vienyt jotain Naisen omaa ja vain hänelle kuuluvaa arvokasta. Hänen itsenäisyyden ja koskemattomuuden. Naisen oma tahto oli kyseenalaistettu ja Nainen tunsi ajoittain Väkivallan olevan oikeassa, hän oli tulossa hulluksi.

Rohkeus lunasti lupauksensa Naiselle ja auttoi häntä voittamaan Pelon ja Väkivallan. Kokoajan Rohkeus seisoi Naisen vierellä pitäen kiinni kädestä, samalla hän piti loitolla Epäilyksen ja Epävarmuuden. Rohkeus auttoi rakentamaan pienin paloin muurin, jonka yli Väkivalta ei koskaan koskisi Naiseen. Nainen sai aloittaa pienin askelin elämän, itsensä eheyttämisen, olematta kiittämätön luuseri. Muurin sisällä Nainen voisi säilyttää kaikkea itselleen rakasta ja tärkeää, kenenkään vahingoittamatta sitä fyysisesti. Hän voisi soittaa sieltä kenelle ikinä tahtoi, saamatta nyrkistä, soittaa sellaista musiikkia kuin koskaan oli halunnut. Tanssia musiikin tahdissa, olematta huora. Nauttia muiden katseista tulematta tapetuksi.

Muurien sisälle pääsi myös Yksinäisyys. Se huolehti että Naisella on kaikki tarvitsemansa, muttei osannut antaa Naiselle mitään, mikä piristäisi ihan oikeasti. Kunnes eräänä päivänä Yksinäisyys näki kirkkaan valon taivaalla. Vuosien jälken, valo lämmitti ja teki hyvän olon tunteen. Se leikkisästi tanssi muurien ulkopuolella ja kutsui mukaan. Valo kurkki muurin rakosista nauraen iloisesti.

Yksinäisyys oli hieman hämillään tuntemastaan haikeudesta, mutta ymmärsi, ettei Nainen voinut olla hänen koko elämää…

Yksinäisyys päätti tästä eteenpäin, jokaisena päivänä poistaa muurista yhden tiilen kerrallaan ja antaa Naisen nähdä mitä ihanaa siellä olisi tässä hetkessä tarjolla. Jonain päivänä muurin reuna olisi niin matala, että Nainen voisi piipahtaa jo kauempana. Ehkä vielä hetkeksi palata. Jonain päivänä… muuri olisi kokonaan poissa ja valo ympäröisi Naisen. Siellä odottaisi Rohkeus, Ilo, Läheisyys, Ystävyys, Kauneus, Itsenäisyys, Onni, Uteliaisuus, Spontaanius, Välittäminen…

ja Rakkaus.

 

 

 

 

 

Potkut

 

 

 

Irtisanominen.

Tän illan ensimmäisessä postauksessa mainitsin asioita, jotka ovat seurausta siitä, kun tieto työn päättymisestä tuli.

Olin shokki-tilassa ainakin ensimmäisen viikon. Kaikki tapahtumasarjassa soti omaa moraalia, ammattietiikkaa ja hyvien tapojen noudattamista vastaan. Olin totaalisen lyöty. Hävetti. Oli nöyryyttävää kertoa ihmisille, että sain potkut. Ajattelin heti, että kaikki kuvittelee mun olevan täysin paska mun työssä. Se oli totaalisen musertavaa ja koitin vältellä asian kertomista. Joillekin tyydyin sanomaan, että yritys, jossa työskentelin, lopettaa toiminnan siinä paikalla, jonka vuoksi ei ollut enää töitä. Olihan se totta. Osittain. Liiketoiminnan kokonaan loppumisesta ja pois myymisestä tuli tieto vasta jonkin tovin päästä. Vasta kun irtisanominen, se pahin oli tapahtunut.

Sain irtisanomisesta tiedon eräänä huhtikuun lauantaina illalla. Sähkopostitse.   Minulle tarjottiin kyllä vuokratuolipaikkaa aluksi, mutta niin kovalla hinnalla, että se ei missään nimessä olisi ollut kannattavaa siinä vaiheessa. Luin kyllä sopimuksen huolellisesti läpi, mutta tapa, jolla asiasta ilmoitettiin, sai karvat pystyyn ja vaistoni kertoi kaikkea muuta, kuin hyvää. Tunsin vastenmielisyyttä, olin loukkaantunut siitä, että tällainen asia ilmoitetaan vapaa-iltana sähköisesti, eikä henkilökohtaisesti. Tunsin välittömästi suurta ahdistusta ja suuttumusta, hämmennystä ja jopa inhoa, kuinka kukaan ”kaveriksi” tekeytynyt ihminen saattoi tehdä niin. Märkä rätti päin naamaa. Salaman lailla iski huoli ja hätä neljä kuukautta aikaisemmin otetun asuntolainan suhteen. Sillä olinhan siinä uskossa, että mulla on töitä vielä jatkossakin. Mun pomo tiesi että ollaan etsitty omaa kotia ja vain neljä hiton kuukautta aikaisemmin hymyillen toivotti onnea uudesta kodista, eikä sen sijaan varoittanut missään vaiheessa, että jatkossa töitä ei ehkä olekaan. En vain voinut uskoa ,et mulle käy näin. Olin ollut tuntevinaan erinäisistä seikoista johtuen, että pomoni jostain syystä ei pitänyt musta. Sen vain vaistosi jotenkin ja sen näki muutkin hänen käytöksessään mua kohtaan. Tästä syystä mulle tuli vahvasti olo, et irtisanomises on jotain erityisesti mua itseeni kohtaan ja tiedustelinkin asiaa samana iltana saatuani sähköpostin. Seuraavana aamuna sain vastaukseksi, ettei henkilökohtaista ole, mutta samaan aikaan hän oli laittanut sähköpostin myös toiselle tytölle. Pesikö hän näin kätensä minua kohtaan tapahtuneesta vääryydestä sanoa mut irti väärin perustein. Vain joku ylempi taho voi tämän tietää. Silti tälle toiselle hän oli tarjonnut töitä osa-aikasena jatkaa….

( Faktoina sen verran että uuden yrityksen aloittaminen on aina lähes poikkeuksellisesti tappiollista ensimmäiset hetket ja saneerauksista ja lainoista ym johtuen kulut on ensimmäisinä vuosina iso riski, asiakaspiirin laajeneminen ei ole itsestäänselvyys ja työlistat myös osoitti mun kerryttäneen asiakkaita sekä mun taloudellisen hyödyn etenkin kun yksi oli jäämässä pois, joten taloudellisin syin irtisanominen oli hiuksen hieno hätäratkaisu, sillä ilmeisesti uusi yritys ei puolentoistavuoden aikana ollut tuottanut toivottua tulosta, myöskään lomautusta, työtuntien puolittamista tai työtuntien jakoa/siirtymistä yrityksen toiseen toimipisteeseen ei ehdotettu, eli ei mitään muita kuluja pilkkovia ja liiketoimintaa kasvattavie toimenpiteitä tehty. Se oli suoraan ulos. Epäoikeudenmukaisuus myös korostui sillä yritykseen sai jäädä kaksi jotka oli mun jälkeen palkattu ja mulla oli laajempi koulutus. Eikä tämä ole tarkoitettu pahalla ketään kohtaan, nämä kaksi muuta ovat ihania ihmisiä ja hyviä työssään.)

Olin siis suoraan sanoen helvetin vihainen, katkera ja niin maahan poljettu, etten koskaan ollut kokenut sellaista, olo oli nöyryytetty ja surullinen. Tunsin itseni huonoimmaksi kampaajaksi ikinä. Samaan aikaan taistelutahtoni piti mut liikkeellä ja stressireaktion tuoma adrenaliini ei suostunut pakenemisreaktioon. Vaistoni sanoi, että tässä ei kaikki nyt ole kohdallaan. Päätin taistella. Kaksi ja puoli vuotta. Tulokseen johon tulimme, en ole missään nimessä tyytyväinen, vaikka korvauksia sainkin. Olin vain yksinkertaisesti niin loppu, joten luovutin. Rahaa ja korvauksiakin tärkeämmäksi mulle osoittautui henkisellä puolella tieto siitä, että toinen osapuoli joutuu kokemaan ( tai toivon sydämeni pohjasta että koki, ja oppi ) pelkoa, epätietoisuutta ja ahdistusta ja huonoja öitä. Halusin palavasti, että hän kokee nämä jotta ei ikinä, koskaan, milloinkaan ota enää ketään töihin tai kohtele ketään näin.

Joku voisi ajatella että kyse oli puhtaasti kostamisesta ja että haluan toiselle pahaa. Ei, ei missään nimessä. Vaan koin tapahtuneen väärin, epäeettisesti ja epäinhimillesti ja halusin varmuuden viemällä asian oikeusaputoimiston ratkaistavaksi. Halusin, että hän oppii kuinka toisia kohtaan EI toimita. Se onko tämä mennyt perille, on toinen asia. ”tee toiselle, kuten toivot itsellesi tehtävän”….

Asian päätökseen saattaminen on ollut hyvin tuskallinen asia. Koin että luovutan väärässä paikassa, enkä jaksanut ajaa omia oikeuksia tarpeeksi vahvasti. Mutta olin pääsemassä asiasta yli ja koin, että nyt on aika päästää irti. Silti, vaikka nämä asiat ei millään tavoin liittyneet mun osaamiseen, ammattitaitoon tai työssä oloon, koin itseni huonoksi, epäonnistuneeksi, masentuneeksi ja täysin nollaksi. Ihan kuin narsistin uhrilla.. kuin kaikki mitä sain kokea, olisi ollut mun oma vika. Tän asian käsittely, tapahtuneen läpikäyminen ja uuden alku on ollut ihan helvettiä suoraan sanoen, mikä on näkynyt ammatillisena epävarmuutena. Varmasti on ajoittain näkynyt väsymys ja huono olo joillekin tarkkasilmäisille, mutta niitä hetkiä on meillä kaikilla. Olen käynyt sisäistä taistoa jaksamisesta ja siitä, riitänkö minä. Olenko mä hyvä tässä ja nyt. Pystynkö antamaan itsestäni sen mitä työni vaatii. Saanko itseluottamustani koskaan takaisin.

Puolestaan korvaukset siitä, millaisia terveydellisiä haittoja tästä on seurannut…niitä ei kukaan koskaan pysty korvaamaan. Vain minä itse voin oppia hyväksymään sen, että en ehkä koskaan tule fyysisesti täysin kuntoon.  Tänä päivänä voin kuitenkin sanoa suoraan ja rehellisesti että kyllä, potkut tuli. Mutta tiedän taustat ja faktat, ja missään kohti ei noudatettu mitään moraalia tai kunnioitusta ihmistä kohtaan. Myös sairastuminen akuuttiin stressireaktioon toimi suurella todennäköisyydellä laukaisevana tekijänä erittäin vakavaan uupumiseen ja siihen etten mieleltäni kyennyt antamaan työn edessä periksi vaan painoin pahimmillani kahta työtä seitsemän päivää viikossa, niin kovan huolen mm asuntorasite painoi päälle fudujen jälkeen,että paniikissa otin toisen työn. Se, olisiko tämä ilmennyt joka tapauksessa, oli ehkä vain ajan kysymys, mutta tässä kohtaa se seurasi lumipallona muiden perässä ja paheni päivä päivältä hoitamattomana.

( Puhuin aina mun ”kakkostyöstä”, oikeasti pidin siitä, pidin ihmisistä siellä,mutta sairastumisen jälkeen en voinut niillä työajoilla taata luotettavaa tekijää heille joten siitä syystä lopetin, pelkäsin että heille koituu ongelmia mm jos joutuisin olemaan sairaslomalla. Siispä kerroin suoraan, että terveydentilan vuoksi en voi jatkaa. Jos työajat olisivat olleet eri, todennäköisesti olisin ottanut heiltä työtä vastaan jatkossakin, viihdyin siellä ja se oli ihana vastapaino mun työlle)

Puhutaan, et kun palvelutyössä saa yhden negatiivisen palautteen, se vaatii kymmenen,ellei jopa enemmän, positiivista palautetta, jotta se negatiivinen menettää merkityksen ja taas usko omaan työhön palaa. Olen oppinut olemaan nöyrä, mutta samalla arvostamaan itseäni. Irtisanominen oli mulle se nega. Nyt kolme vuotta tapahtuneen jälkeen, mun ammatillinen varmuus, luottamus, ilo ja innostus on pieninä liekkeinä tanssimassa tietä isoksi roihuksi. <3

”J”

 

 

Burnout

…Keskittymiskyvyn puute, ylivirittyneisyys, muistihäiriöt… valvominen ja muut unihäiriöt. Ärtyneisyys, epäsosiaalisuus, välttely. Mielikuvien palautuminen ja uudelleen kokeminen, ahdistuneisuus, epätietoisuus ja toisaalta tiedostaminen, varuillaan olo. ”pakene tai taistele”. Päänsärky, pahoinvointi, jotka muistuttavat migreenin kaltaista tilaa. Väsymys ja totaalinen uupumus. Sydämen tykytykset,hikoilu ja heräily öisin. Ääreisverenkierron heikentyminen ja palelu, sormien ja varpaiden jäätyminen… Tässä liuta asioita, joista itse olen ”nauttinut” viimeisen kolmen vuoden aikana. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän…

Akuutista stressireaktiosta, stressistä, työuupumuksesta ja totaalisesta burn outista, masennuksesta ja erilaisista mielen häiriöistä kärsii todella moni tänä päivänä. Paljon on tehty myös dokkareita, mutta harmikseni niissä esitetään paljon ääripään tyyppejä psykoosista täydelliseen itsetuhoon. Tuntuu, et on vielä todella vaikea puhua ihan tavallisen, työssäkäyvän, perheellisen, sinkun… sairastamisesta samalla kun yrittää hoitaa ja pyörittää sitä omaa arkea. Esimerkiksi biboläärisyys nähdään monesti mielikuvissa psykoosissa lepareissa makaavana hahmona.

Työ- ja muunlaisesta uupumuksesta kärsii ympärillä monia ihmisiä. Mun lähipiirissä voisin heittää suoraan, että noin 35-45%. Uupumksen voi aiheuttaa moni muukin stressaava ja huolta aiheuttava asia kuin työ.

Työuupumus ja burnout on totaalista. Se on tosi samankaltaista kuin masennus. Niistä ei puhuta, vaikka joka aamu tuntuu kuin olisi töihin lähtiessä vedetty muovipussi päähän. Töistä lähtiessä on löysä naru kaulassa ja tunne kuin vatsan ympärille olisi puristettu nippuside. Vatsaa vääntää, on huono olla. Päätä särkee ja huominen päivä alkaa ahdistaa siltä seisomalta kun työpaikan ovet laittaa kiinni takanaan. Kotona tuijottaa ikkunasta jäähtynyt kahvi edessä, ja huomaa miettivänsä, miks en ajattele mitään. Mitä nyt pitää tehdä? Pyykit, tiskit, ruoka… mahdollisesti perheen ja parisuhteen huoltoa. Laahustaen sohvalle, josta löytää itsensä nukkumasta, tai somettamasta ( pakenee muualle ajatuksia ) tai ohjelmaa katsoessa. Ei ajatusta mistään konkreettisesti tapahtuvasta tai siitä että seuraavaksi pitäisi tehdä jotain. Ahdistaa se kumppanin kaipaama huomio, kun ei vaan jaksa. Ahdistaa oma itsensä kun on niin saamaton ettei vaan jaksa. Pahimmillaan käy töissä ja mekaanisesti hoitaa kaiken… havahtuu viikon päästä, että milloin mä viimeks kävin suihkussa. Eikä ees pahemmin itseasiassa kiinnosta, ehkä sitten kun joku asiasta huomauttaa tai muuten vaan on liian paskanen olo. Silti, näiden kanssa painii todella moni joka päivittäin hoitaa sen leivän pöytää. Mulla on kokemusta kaikesta, mikä tähän liittyy, tarkennan kuitenkin että kaiken oman itsen kamppailun jälkeen, mulla on tänä päivänä maailman kannustavin ilmapiiri sekä töissä, että koulussa ja ystäväpiirissä. Se on suuri voimavara, enkä itse juuri tällä hetkellä koe näitä asioita. Vaan olen kokenut ja tiedän mitä se pahimmillaan on. Tiedän myös miten vaikea tänä päivänä tässä suorittamisen ilmapiirissä on ääneen sanoa, mä en pysty enkä jaksa.

Mutta mitäs sitten kun ei enää jaksa. Saikkua pukkaa ja kotisohva odottaa. Tekee aivot meinaa sellasen voltin, että oksat pois. Yhtäkkiä se moraali herää, huono omatunto kun ei menekään töihin, vaikka eilen vielä olisi voinut mieluummin esittää spitaalista jotta saa syyn jäädä kotiin kunhan kukaan ei saa tietää et mä en jaksa. ( väsyneestähän aatellaa et sitä ei vaa kiinnosta ja huvita )  Vatsaa vääntää vieläkin ja on melkein oksennuksen partaalla kun ”vaan makaa” kotona. Eihän mulla ees oo jalka poikki. Mitä muut ihmiset ajattelee kun en pääse töihin. Voinko mä liikkua ulkona, mitä jos joku mut näkee. Itkettää ja on epäonnistunut olo, huono omatunto ei muuten missää vaiheessa meinaa helpottaa, se on kuin vasara joka paukuttaa korvien välissä aamusta iltaan. Burn out kun tulee, niin se on kuoppa josta ei aina omin avuin pääse pois. Tilanteen myöntäminen itselle on pahinta. Ja isoin tehtävä omalle mielelle on pitää maltti, kun olo alkaa kohentua. Burn out ei mene ohi sillä, että nukkuu kaks päivää ja pikkusen käy kävelyllä ja vetää kulhon poppareita lempparisarjan parissa. Eiks tuukin se filis et hei nyt itseasiassa, oisko kukaa huomenna maratoonille lähös??

Ei ei ei ei ja vielä kerran ei. Siinä kohtaa se jarru. Vakava työuupumus vaatii monien viikkojen lepoa jotta kroppa alkaa parantua. Kukaan burnoutista kärsivä ei palaudu samoin kuin ennen ja kaikki fyysinen toiminta rasittaa mieltä ja kehoa mitä suuremmissa määrin ja yhden kävelylenkin jälkeen voi uupumus olla niin kova, että makaa vielä sängyssä seuraavan päivän. Oon muuten kuullut et työstä aiheutuvan stressin takia on kolmekymppisetkin saaneet sydänkohtauksia. Se on ihan totta ja vähäisen levon jälkeen ei pidä rehkiä. Oompa itsekin omantunnon tuskissa raahustanut tiskikoneelle, tyhjentänyt ja täyttänyt ja palannut takas sohvalle piehtaroimaan itsesäälissä kun oon niin vitun poikki et en jaksa. Se väsymystila ei ole samanlaista kuin normaali joskus huonosti nukutun yön jälkeen. Se on kaiken valtaavaa ja se ei poistu nukkumalla, joskus jos asiat tulee uneen, niin aamulla voi olla vielä väsyneempi.

Ja palautumiskyky, sitä ei ole, eikä muuten tule, päivässä, viikossa, eikä aina edes puolessa vuodessa. Kun sairasloma tai muu loma osuu sille aikajanalle jossa uupumus on kovimmillaan ois tosi tärkeä levätä. Vaikka olo olis jaksava, niin lepo on ihan ehdoton. Ja silloin saa levätä ilman pahaa oloa ja huonoa omaatuntoa. Antaa itselle aikaa toipua. Muistaa että tässä kehossa pitäs viel olla ja tallustaa ja siitä on vaa pidettävä huolta.

Sanokaa avoimesti et nyt väsyttää. Väsyttää niin että vituttaa ja nyt mä vaa oon. Sillä hoitamattomana kaikesta voi seurata samat oireet kuin mitä aluksi mainitsin tai pahempaa. Ja hakekaa apua…. Puss puss <3

”J”


 

Tuskan parahdus

Aina Irmeli Ankeinen…

 

Saanko esitellä: Irmeli, Eila-Irmeli, tai miksi ikinä tätä nerokasta keksintöä haluat kutsua. Alan ihmisille tutummin: Pitkän hiuksen harjoituspää. Ominaisuudet: Älytön hiusistutus, hevosen jouhta muistuttava karva ja taipumaton hius. ( KELLÄÄN oikealla ihmisellä ei vaan ole näin, ei vaan ole! Tai ainakin haluan uskoa, ettei ole…) Luojan kiitos siirrännäiset toteutetaan oikeaan hiuspohjaan hieman eri tavalla…

Suoristuminen.. Vaikka kovettaisit betonikuoren kiharan ympärille, on aukikampaus taikasana.. SUORA! WTF??? Ei muuten auta tökötit, ei liimat, geelit tai muutkaan edes kaukaisesti sitä muistuttavat aineet, joilla normaalisti tehdään asiakkaille mitä ihanimpia kampauksia ja taideteoksia jopa. Ei auta rullat,patukat, puikot ei kuumana eikä liioin kylmänä. ( itsehän jo kävin kuumempana kuin kiharrin, en olisi yllättynyt jos korvien välistä olisi noussut savua, mutta huolestunut kyllä..) Joten kaikki te ihanat asiakkaat ja kanssaeläjät, jotka taistelette omien hiusten laiton kanssa, saatte täydet sympatiapisteet!

Mut ei, meidän Inkeri Ankeinen ei halua kiharoita!

Eräs koulutehtävämme piti sisällään kampauksen toteutuksen tähän kyseiseen esineeseen. Kampauksen täytyy pitää sisällään kiharaa, lettiä ja pari selkeää painopistettä. Peace of cake? Eikö niiin…?  No ei. Ei sinne päinkään. Alkuun pääsy oli helppoa ja ”ain laulain töitäs tee”- fiiliksellä tein pohjatöitä, hieman jopa ylimielisesti myhäillen. Tästä mä selviin ja mietin miks mun koulukaverit tuskasteli tän pään kanssa? Karma is bitch: sain kokea sen itse, tuntia myöhemmin totesin et on vaan parempi antaa hermojen ja Rouva Ankeisen hengähtää. Tunnin.. tai päivän.. ehkä kaks…viikkoa. Kihara ei pysy ja kampauksen pintaa on lähes mahdoton viimeistellä. Kakshaaraisia on enemmän kuin kellään ikinä ja ”kasvu” hiuksessa on monessa eri vaiheessa, pientä pätkää ja suttua siellä täällä. Muistelen lämmöllä toisen asteen opintoja jotka yhtäkkiä tuntuu siis niiiin ihQulta <3  Normaalistihan nämä edellä mainitut keinot ammattilaisena toteutan lähes poikkeuksetta kenen hiuksiin vain, vaan en Ankeisen. Jos elmän pelistä onkin tullut viime aikojen somelausahdus joka on jäädäkseen, niin mun henkilökohtaisesta iskulauseesta tulee luomisen tuska, jopa parahdus.

”J”

Blogi

 

Olen monia kertoja miettinyt, että haluaisin aloittaa blogin kirjoittamisen. Sitäkin useammin olen tutkinut ilmaisia blogi-alustoja, sekä tutkinut erilaisia sivustoja, joissa kerrotaan; näin teet sen helposti! Vain muutama klikkaus ja voit aloittaa oman blogisi kirjoittamisen! Luo oma ulkoasusi blogille ja aloita! Hmh… Hell yeah rigt! ( pieni epäilys häärää olkapäällä)

Mutta… Entäs sitten?

Kuin kuuluisan aasin sillan kautta, sain vihdoin ”syyn” perustaa oman blogin, se oli oikeastaan ikäänkuin pieni pakko, sillä olen aloittanut opinnot. Opinnot jotka ( kuten ilmeisesti hyvin moni aikuisalan koulutus ) vaativat oman nettipohjaisen blogin tai muun alustan, jolla voi pitää päiväkirjaa opinnoista ja muusta sen ympärillä tapahtuvasta. Eräällä nettisivulla neuvottiin, että olisi tärkeää kysyä miksi? Miksi kirjoitan blogia, mistä haluan kirjoittaa, miksi haluan kirjoittaa… Niin… Olen aina halunnut, mutta aiheita on pulpunnut kuin tulivuoren purkauksessa joten aloittaminen on jäänyt aiheen valinnan vaikeuden vuoksi.

Niin, edelleen; entäs sitten?

Blogi on perustettu. Tyhjä sivu on odottanut monta tuntia. Olen hieman onnellinen jo siitä, että nimen keksiminen blogille ei ollut vaikeaa. Avaan myöhemmin sen tarkoitusta lisää… tarkka lukija saattaa havaita joitain merkityksiä, kun postauksia alkaa syntyä ( toivottavasti kuin Runebergillä ) enemmän.. Tyhjä sivu houkuttaa kirjoittamaan. Vain ensimmäisen lauseen saaminen voi tuottaa sitä kuuluisaa luomisen tuskaa, jonka rotevat miehet puhuvat tapahtuvan teollisuushallin vessassa aamuisin, sen ensimmäisen kahvitauon jälkeen. Oma tuskani alkaa helpottaa vasta kun olen tuijottanut näyttöä ensin tunnin…  muutama vuokraleffa kainalossa ja pataljoonalliselle hoidetun muonavaraston täydennyksen jälkeen olen taas koneella. Tyhjä sivu odottaa edelleen. Muut asiat houkuttelee ja koitan keksiä tekosyitä vältellä ensimmäisen postauksen luomista.

Siinä onnistuu Cheek ja Ela joita kuuntelen taustalla, konserttitaltiointia Areenalta…  Cheek-fanitus mainittakoon heti alkuun, jotta myöhemmin vältytään sen aiheuttamilta reaktioilta 😀 Kuinka ollakkaan, pääsen tekstiin kiinni paremmin mainoskatkon aikana kun musiikki lakkaa. Luen lauseita yhä uudelleen. Mitä mä pelkään, tästä se lähtee. Vilkuilen kuitenkin lauseita ja rakenteita liikaa, jopa häiritsevän paljon. Onhan tämä ehkä mun mielestä se paikka, jossa voin kirjoittaa, kuten puhuisin. Vai voinko? Miks mua epäilyttää tällainen asia… Toivon etten takertuisi liikaa kirjoitusvirheisiin joita tulee monesti paljon, kun kirjoitan nopeasti. Lienekö lievä lukihäiriö kiusaa mua…mutta en anna sen häiritä liikaa. Jännityksensä tuo ihmisten tämän hetken medianlukutaito, tapa takertua asioihin joilla ei ole mitään merkitystä, ottaa koppi epäolennaisesta. Ihmiset nykyään näkee niin vahvasti vain sen, jonka haluavat. Ei koko totuutta 🙂

.. Toivon blogiltani itselleni paljon. Toivon sen saavan sanaisen arkkuni aukeamaan, toivon sen antavan enemmän, kuin ottavan. Toivon siltä tukea opiskeluiden ajan, ehkä jopa sen jälkeen.

.. Haluan blogini olevan yhtä avoin kuin mieleni on, haluan antaa Teille palan elämääni.

.. Blogini on rehellinen, suora, pohtiva, kyseenalaistava. Ennenkaikkea, se on mielipiteeni. Tunteeni. Kokemukseni. Tunteita ja kysymyksiä herättävä. Minun näkökulma.

.. Blogini ei ole sanoja muiden suuhun, oikeassa tai väärässä, se ainoa oikea asia.

.. Blogiani saa kommentoida, antaa siitä palautetta, kehua ja huitoa risuilla.

 

 

Matka alkaa. 🙂

Terveisin  ”J”