Irtisanominen.
Tän illan ensimmäisessä postauksessa mainitsin asioita, jotka ovat seurausta siitä, kun tieto työn päättymisestä tuli.
Olin shokki-tilassa ainakin ensimmäisen viikon. Kaikki tapahtumasarjassa soti omaa moraalia, ammattietiikkaa ja hyvien tapojen noudattamista vastaan. Olin totaalisen lyöty. Hävetti. Oli nöyryyttävää kertoa ihmisille, että sain potkut. Ajattelin heti, että kaikki kuvittelee mun olevan täysin paska mun työssä. Se oli totaalisen musertavaa ja koitin vältellä asian kertomista. Joillekin tyydyin sanomaan, että yritys, jossa työskentelin, lopettaa toiminnan siinä paikalla, jonka vuoksi ei ollut enää töitä. Olihan se totta. Osittain. Liiketoiminnan kokonaan loppumisesta ja pois myymisestä tuli tieto vasta jonkin tovin päästä. Vasta kun irtisanominen, se pahin oli tapahtunut.
Sain irtisanomisesta tiedon eräänä huhtikuun lauantaina illalla. Sähkopostitse. Minulle tarjottiin kyllä vuokratuolipaikkaa aluksi, mutta niin kovalla hinnalla, että se ei missään nimessä olisi ollut kannattavaa siinä vaiheessa. Luin kyllä sopimuksen huolellisesti läpi, mutta tapa, jolla asiasta ilmoitettiin, sai karvat pystyyn ja vaistoni kertoi kaikkea muuta, kuin hyvää. Tunsin vastenmielisyyttä, olin loukkaantunut siitä, että tällainen asia ilmoitetaan vapaa-iltana sähköisesti, eikä henkilökohtaisesti. Tunsin välittömästi suurta ahdistusta ja suuttumusta, hämmennystä ja jopa inhoa, kuinka kukaan ”kaveriksi” tekeytynyt ihminen saattoi tehdä niin. Märkä rätti päin naamaa. Salaman lailla iski huoli ja hätä neljä kuukautta aikaisemmin otetun asuntolainan suhteen. Sillä olinhan siinä uskossa, että mulla on töitä vielä jatkossakin. Mun pomo tiesi että ollaan etsitty omaa kotia ja vain neljä hiton kuukautta aikaisemmin hymyillen toivotti onnea uudesta kodista, eikä sen sijaan varoittanut missään vaiheessa, että jatkossa töitä ei ehkä olekaan. En vain voinut uskoa ,et mulle käy näin. Olin ollut tuntevinaan erinäisistä seikoista johtuen, että pomoni jostain syystä ei pitänyt musta. Sen vain vaistosi jotenkin ja sen näki muutkin hänen käytöksessään mua kohtaan. Tästä syystä mulle tuli vahvasti olo, et irtisanomises on jotain erityisesti mua itseeni kohtaan ja tiedustelinkin asiaa samana iltana saatuani sähköpostin. Seuraavana aamuna sain vastaukseksi, ettei henkilökohtaista ole, mutta samaan aikaan hän oli laittanut sähköpostin myös toiselle tytölle. Pesikö hän näin kätensä minua kohtaan tapahtuneesta vääryydestä sanoa mut irti väärin perustein. Vain joku ylempi taho voi tämän tietää. Silti tälle toiselle hän oli tarjonnut töitä osa-aikasena jatkaa….
( Faktoina sen verran että uuden yrityksen aloittaminen on aina lähes poikkeuksellisesti tappiollista ensimmäiset hetket ja saneerauksista ja lainoista ym johtuen kulut on ensimmäisinä vuosina iso riski, asiakaspiirin laajeneminen ei ole itsestäänselvyys ja työlistat myös osoitti mun kerryttäneen asiakkaita sekä mun taloudellisen hyödyn etenkin kun yksi oli jäämässä pois, joten taloudellisin syin irtisanominen oli hiuksen hieno hätäratkaisu, sillä ilmeisesti uusi yritys ei puolentoistavuoden aikana ollut tuottanut toivottua tulosta, myöskään lomautusta, työtuntien puolittamista tai työtuntien jakoa/siirtymistä yrityksen toiseen toimipisteeseen ei ehdotettu, eli ei mitään muita kuluja pilkkovia ja liiketoimintaa kasvattavie toimenpiteitä tehty. Se oli suoraan ulos. Epäoikeudenmukaisuus myös korostui sillä yritykseen sai jäädä kaksi jotka oli mun jälkeen palkattu ja mulla oli laajempi koulutus. Eikä tämä ole tarkoitettu pahalla ketään kohtaan, nämä kaksi muuta ovat ihania ihmisiä ja hyviä työssään.)
Olin siis suoraan sanoen helvetin vihainen, katkera ja niin maahan poljettu, etten koskaan ollut kokenut sellaista, olo oli nöyryytetty ja surullinen. Tunsin itseni huonoimmaksi kampaajaksi ikinä. Samaan aikaan taistelutahtoni piti mut liikkeellä ja stressireaktion tuoma adrenaliini ei suostunut pakenemisreaktioon. Vaistoni sanoi, että tässä ei kaikki nyt ole kohdallaan. Päätin taistella. Kaksi ja puoli vuotta. Tulokseen johon tulimme, en ole missään nimessä tyytyväinen, vaikka korvauksia sainkin. Olin vain yksinkertaisesti niin loppu, joten luovutin. Rahaa ja korvauksiakin tärkeämmäksi mulle osoittautui henkisellä puolella tieto siitä, että toinen osapuoli joutuu kokemaan ( tai toivon sydämeni pohjasta että koki, ja oppi ) pelkoa, epätietoisuutta ja ahdistusta ja huonoja öitä. Halusin palavasti, että hän kokee nämä jotta ei ikinä, koskaan, milloinkaan ota enää ketään töihin tai kohtele ketään näin.
Joku voisi ajatella että kyse oli puhtaasti kostamisesta ja että haluan toiselle pahaa. Ei, ei missään nimessä. Vaan koin tapahtuneen väärin, epäeettisesti ja epäinhimillesti ja halusin varmuuden viemällä asian oikeusaputoimiston ratkaistavaksi. Halusin, että hän oppii kuinka toisia kohtaan EI toimita. Se onko tämä mennyt perille, on toinen asia. ”tee toiselle, kuten toivot itsellesi tehtävän”….
Asian päätökseen saattaminen on ollut hyvin tuskallinen asia. Koin että luovutan väärässä paikassa, enkä jaksanut ajaa omia oikeuksia tarpeeksi vahvasti. Mutta olin pääsemassä asiasta yli ja koin, että nyt on aika päästää irti. Silti, vaikka nämä asiat ei millään tavoin liittyneet mun osaamiseen, ammattitaitoon tai työssä oloon, koin itseni huonoksi, epäonnistuneeksi, masentuneeksi ja täysin nollaksi. Ihan kuin narsistin uhrilla.. kuin kaikki mitä sain kokea, olisi ollut mun oma vika. Tän asian käsittely, tapahtuneen läpikäyminen ja uuden alku on ollut ihan helvettiä suoraan sanoen, mikä on näkynyt ammatillisena epävarmuutena. Varmasti on ajoittain näkynyt väsymys ja huono olo joillekin tarkkasilmäisille, mutta niitä hetkiä on meillä kaikilla. Olen käynyt sisäistä taistoa jaksamisesta ja siitä, riitänkö minä. Olenko mä hyvä tässä ja nyt. Pystynkö antamaan itsestäni sen mitä työni vaatii. Saanko itseluottamustani koskaan takaisin.
Puolestaan korvaukset siitä, millaisia terveydellisiä haittoja tästä on seurannut…niitä ei kukaan koskaan pysty korvaamaan. Vain minä itse voin oppia hyväksymään sen, että en ehkä koskaan tule fyysisesti täysin kuntoon. Tänä päivänä voin kuitenkin sanoa suoraan ja rehellisesti että kyllä, potkut tuli. Mutta tiedän taustat ja faktat, ja missään kohti ei noudatettu mitään moraalia tai kunnioitusta ihmistä kohtaan. Myös sairastuminen akuuttiin stressireaktioon toimi suurella todennäköisyydellä laukaisevana tekijänä erittäin vakavaan uupumiseen ja siihen etten mieleltäni kyennyt antamaan työn edessä periksi vaan painoin pahimmillani kahta työtä seitsemän päivää viikossa, niin kovan huolen mm asuntorasite painoi päälle fudujen jälkeen,että paniikissa otin toisen työn. Se, olisiko tämä ilmennyt joka tapauksessa, oli ehkä vain ajan kysymys, mutta tässä kohtaa se seurasi lumipallona muiden perässä ja paheni päivä päivältä hoitamattomana.
( Puhuin aina mun ”kakkostyöstä”, oikeasti pidin siitä, pidin ihmisistä siellä,mutta sairastumisen jälkeen en voinut niillä työajoilla taata luotettavaa tekijää heille joten siitä syystä lopetin, pelkäsin että heille koituu ongelmia mm jos joutuisin olemaan sairaslomalla. Siispä kerroin suoraan, että terveydentilan vuoksi en voi jatkaa. Jos työajat olisivat olleet eri, todennäköisesti olisin ottanut heiltä työtä vastaan jatkossakin, viihdyin siellä ja se oli ihana vastapaino mun työlle)
Puhutaan, et kun palvelutyössä saa yhden negatiivisen palautteen, se vaatii kymmenen,ellei jopa enemmän, positiivista palautetta, jotta se negatiivinen menettää merkityksen ja taas usko omaan työhön palaa. Olen oppinut olemaan nöyrä, mutta samalla arvostamaan itseäni. Irtisanominen oli mulle se nega. Nyt kolme vuotta tapahtuneen jälkeen, mun ammatillinen varmuus, luottamus, ilo ja innostus on pieninä liekkeinä tanssimassa tietä isoksi roihuksi. <3
”J”