Millainen sinä olet kun koet surua ja vastoinkäymisiä? Miltä sinusta tuntuu ympärillä olevien ihmisten suhtautuminen sinun ongelmiin, vastoinkäymisiin, suruun tai vaikkapa iloon. Minua ohjaa pitkälle voisiko sanoa kehittynyt selviytymisvaisto. Minä itse, minä voin. Ahdistun jos joudun pyytämään apua ja etenkin, jos joudun vastaanottamaan sitä. Se on itselle hyvin vieras käsite ja se saa aikaan jopa pahoinvointia ja levottomuutta. Mutta olen myös mestari piilottamaan tämänkaltaiset tunteet muilta.

Kuka jaksaa seistä tukenasi, kenen oletat tukevan ja kuuntelevan sinua vaikeana aikana. Milloin on oikein purkaa pahaa oloa ja kenelle… Minun mies valitettavasti on saanut osansa tästä. Ja muutama läheinen ystävä. Mutta koen, etten vielä ole ollut heille liian raskas, sillä he viestivät, että heitä kiinnostaa. Sitten on terapia. Lämmin suositus kaikille, joille elämän monimutkaisuus alkaa olla liikaa. Olen myös hyvin etuoikeutettu löydettyäni ensiyrittämällä oikeanlaisen ihmisen joka on työssään järjettömän hyvä.

Jokaisen ihmisen oma kokemus on erilainen kaikissa elämää horjuttavissa asioissa. Itselläni on menossa hyvin monimutkainen kausi, jota on vaikea pukea sanoiksi. Aikaisemmin olen kirjoittanut nimenomaan työhön liittyvistä vastoinkäymisistä ja niistä aiheutuneista negatiivisista asioista, totta puhuakseni ne asiat tulee tällä hetkellä fyysisesti vahvana tunteena monissa tilanteissa.

Tuntuu kuin olisin risteyksessä jossa on liian monta haaraa. Risteyksen keskiössä on koti, joka aikaisemmin on ollut kovin turvallinen keskiö elää ja tarkastella kuntoutumisen tuomia oivalluksia. Kuten sitä, että taidan todella olla hyvin ankara itselleni. En vain ole vielä kurkannut siitä ikkunasta, jossa olisi vastaus olla olematta, kuinka voisin olla. Nyt kuitenkin, luulin toisin, on kodissa särö joka vaatii akuuttia korjaamista. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että en voikaan keskittyä vielä omaan hyvinvointiin niin paljon, kuin se vaatisi. Kotona vallitseva kaaos yhden asian suhteen siirtää minut itseni keskiöstä ja saa aikaan paniikin kaltaisia tunteita. Kuitenkin kun kyse on esikoisen asioista, koen että ne menee kaiken edelle. Kuinka voisin keventää taakkaa ja saada samaan aikaan itseni kuntoon?

Aloitin taakan kevennyksen työstä. Luovuin ensin niinsanotusta kakkostyöstä. Luovuin myös rakkaasta ammatista, koulusta ja yrittäjyydestä. Se oli aika musertavaa ja koen epäonnistuneeni totaalisesti. Asiahan ei niin ole, sillä tietyt ulkoiset paineet vaikutti asiaan jonka johdosta syntyi päätös lopettaa. Silti se tuntuu pahalta. Koulu, jonka ansioista aloitin blogin, katkesi kuin kananlento jouduttuani luopumaan työpaikasta.Yritin vielä hetken pysyä kiinni, oikeastaan ihanien asiakkaiden vuoksi, uudessa paikassa, tiesin sen päättyvän määräaikaisuuteen, sain silti lisäaikaa. Loppuvaiheessa lähes oksensin joka kerta töihin lähtiessä, niin poikki ja rikkinäinen, ahdistunut.. minä olin. Siitä hetkestä tiesin, etten vaan voi mennä töihin. En ehkä pitkään aikaan. Päätös helpotti.

Työpaikka-asioita selvittäessä, irrottauduin ihmisistä, joista tuli tunne, he ovat vain ohimenomatkalla. He eivät ole minua varten. Tämä oli myös helpotus. Toisinaan mielessä kävi olisinko tehnyt virheen, mutta nykyisten asioiden valossa, tämä ratkaisu tuntuu entistä paremmalta. Minulle ohimeno tarkoittaa sitä, että heidän kanssaan on tarkoitettu kulkea jokin matka jolla on tarkoitus. Heidän kohdalla koen kohtaamisemme tarkoituksena auttamisen jossakin asiassa, jota he tarvitsivat. Ilman takaisin suuntaavaa energiaa. Sitä vastoin, he veivät myös minulta kohtuuttomasti energiaa, kysymättä miten minä voin. Miten minä olen kestänyt lopullisia menetyksiä ja jaksanut samalla tukea heitä. Olen myös luopunut eräästä itselle tärkeästä ihmissuhteesta, jossa myös toinen osapuoli voi niin huonosti, ettei me mitä ilmeisimmin voida edes jaksaa astua toistemme saappaisiin enään. Hän oli minulle kyllä kovin tärkeä, silti koen, että oman kasvun myötä elämä vie väkisin joskus niitä tärkeitäkin eri polulle….

Sosiaalisen median uuvuttava vaikutus sai aikaan myös eräänlaista puhdistautumista. Se kummastuttaa pientä ihmistä, ikään kuin somekaveruus olisi tämän päivän ystävyyden mittari. Taakka keveni taas hieman.

Olen vältellyt kyläilyä ja vieraita omassa kodissa viime viikkoina tietoisesti. Tuntuu, että en jaksa ihmisiä. Siihen minulla on täysi oikeus. Moni on kyseenalaistanut tarkoitusperiä toiminnalle, mutta ne jotka todella ovat lähellä, tietää etten nyt vain jaksa. Päivä päivältä tuntuu, että olen enemmän hukassa ja voin pahemmin. Silti sosiaalisuuden rajaaminen on mahtavaa. Kuin heittelisi kiviä repusta. Silti kukaan ei ole kysynyt miksi teen näin, miten voin, muutamaa ystävää lukuunottamatta.

Olen siis rajannut elämästä ihmisiä, työn ja mm harrastuksia. Se on helpottanut, mutta se ei vielä tunnu riittävältä. Haluaisin käpertyä pieneen pesään ja nukkua yli talven. Koen erittäin suurta pettymystä ihmisiin. Riittämättömyyden tunnetta, koska en jaksa mm. työssä. Olo on luovuttanut. Olen työntänyt paljon mörköjä ammattilaisten huomaan, siitä tunnen epävarmuutta. Saanko apua kun tarvitsen. Kuuleeko kukaan. Olo on epätodellinen, toisaalta helpottunut, hämmentynyt, huojentunut.. Mutta se, että olen ojentanut lankoja toisten käsiin, alkaa ahdistaa. Pyysin apua, saanko sitä. Pyysin apua, ansaitsenko sitä. Viime käynnin jälkeen terapia sai aikaan jokseenkin sekavan fiiliksen. Silti tunne tuntui hyvin positiiviselta. Se oli erittäin pysäyttävää. Olenkohan sittenkin liian ankara itselleni. Minäkin voisin riittää näin. Rakastan itseironiaa, kyynisyyttä ja mustaa huumoria. Haluaisin vielä jonain päivänä löytää elämän hetkellisyyden ja kyvyn nauttia päivä kerrallaan.

Mun elämässä muuten on ihan maailman parhaimpia ihmisiä ja niitä on tarpeeksi. Kaikki on saanet paikan mun sydämessä <3

Peura ajovaloissa kuvaa tämänhetkistä tunnetta ehkä paremmin kuin mikään. Silti peuran tilalle haluaisin Tiikerin. Istumaan vakaana ja järkähtämättömänä siinä, viisas katse silmissä joka viestii, minä en väistä.