Päätin ottaa aiheeksi erittäin kipeän ja rankan tosielämän kokemuksen, joka on vaikuttanut sekä minuun, että esikoislapseeni.
Aihe on käsitykseni mukaan edelleen tabu, eikä siitä julkisesti puhuta, korkeintaan anonyymisti keskustelupalstoilla. Selailin aiheeseen liittyviä keskusteluja, sekä artikkeleita. Ja tunteeni vain vahvistui. Olen ollut koko ajan oikeassa. Kukaan ei ole kuunnellut minua. Kukaan ei ole puuttunut, eikä auttanut minua.
Fyysinen paha olo nousee päälle ja etoo. En ole varma oksetanko itse itseäni vai tieto siitä, että minun asiani on monessa kohtaa sivuutettu kun lapsen asioista on viranomaisten kanssa keskusteltu. Paha olo vahvistuu.
En tule nyt puhumaan siitä, mikä mahdollisuus minun omalla varhaislapsuudella on omaan käytökseeni, sillä postauksesta tulisi auttamatta liian pitkä. Ne ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että omalla käytökselläni esikoiseni on kasvanut turvattomassa ja epävaakassa ympäristössä vailla luonnollista ja rakastavaa vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Olen ollut hirviö.
Kukapa voisi sanoa suoraan: Minä en ole rakastanut lastani. Lapseni on minulle vieras, enkä koe minkäänlaista kiintymystä häneen. Kuka voi olla niin sekaisin, että pystyy hyvin monilta piilottamaan tämän vuosia. Minä. Minä tein niin.
Kunnes en enää halunnut. Kuopuksen syntymän jälkeen huomasin, miltä ihan oikea kiintyminen ja rakkaus lapseen tuntuu. Se oli ikään kuin konkreettinen todiste väistämättömälle, tätä en ollut tuntenut koko aikana esikoisen syntymän jälkeen. Sen asian hoksaaminen oli musertavaa, itkin onnesta pienen vauvani vuoksi ja hänen mukanaan tullut tunne rakastamisesta. Mutta murenin palasiksi samaan aikaan surusta, jota tunsin esikoista kohtaan. Pieni viaton lapsi jonka äiti oli ollut viisi vuotta tunteeton hirviö, joka laittoi aina omat tarpeet edelle.
Esikoisen syntymä oli kamalin minulle tapahtunut kokemus fyysisesti. Ehkä jopa psyykkisesti. Lopuksi en käytännössä edes synnyttänyt itse, en tuntenut mitään. Olin turta kipulääkkeistä, uupunut kivusta ja valvomisesta, vauva vedettiin imukupilla hoitajan maatessa koko ylipainonsa edestä mahani päällä. Ensimmäinen ajatus kaiken jälkeen oli, haluan nukkua. Haluan olla yksin ja levätä.
Synnytyksen aikana koin niin vahvan ruumiista irtaantumisen, että muistan tänäkin päivänä sen, miten kaikki meni. Luulin kuolevani.
Ahdistuin sairaalassa, kaikki tuntui vieraalta ja olin lähellä pakokauhua, halusin kotiin. En saanut imetystä onnistumaan, sillä vauva rääkyi jo suoraa huutoa, eikä tissille meno onnistunut ollenkaan. Silti sitä tuputettiin kaikin keinoin ja olin totaalisen loppu. Se itku tuntui, kuin olisi joku työntänyt puukon korviin ja vihasin siitä hetkestä asti sitä ääntä. Myöhemmin sorruin ravistelemaan lasta ja huusin sille kurkkusuorana. Miksi naapurit ei puuttunut? Ihan varmasti joku kuuli…
Esikoinen syntyi syksyllä. Oli kaikki edellytykset synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Jopa psykoosin kaltaisille tunteille. Ensimmäisestä tai pitäisikö sanoa ensimmäisistä vuosista en muista kuin väläyksiä. Sain paniikkiikohtauksia kun tajusin, että kauppaan on pakko mennä. Ihmisten keskelle. En halunnut lähteä kotoa. Kotona ahdistuin yksinäisyydestä ja mietin miksi helvetissä mulla on tuo lapsi. Tältäkö tän piti tuntua. Miks en oo onnellinen ja kiitollinen. Miksi en lirkuttele ja laula lapselle. Miksi mun tekee mieli paeta pois kun lapsi itkee, en kestä sitä. Se ääni… Kukaan ei koskaan kertonut vastausta tähän. Kukaan ei tiennyt. Miten olisin voinut sanoa, että en rakasta,en jaksa, en tunne mitään. Vauvan menettämisen pelko oli aivan valtava, samaan aikaan mietin, etten ikinä voi kertoa tunteista, sillä sitten kaikki saa tietää miten kamala äiti olen.
Sain nukahtamiseen lääkkeitä, nukahtamiseen?!?!!? minä, jolla ei ollut minkäälaista lääketaustaa. Niinhän siinä kävi eräänä yönä, että lapsi oli tippunut sängyltä minun nukkuessa ja satuttanut itsensä. Olin niin pihalla, että ihmettelen, ettei ensiavussa kukaan tehnyt ilmoitusta. Lääke oli vaikuttanut vain hetken ja kesken vaikutuksen herääminen oli sama kuin olisi juonut kaksi päivää putkeen. Olo oli hirveä.
Silloin mietin vain, että miksi en vaihtanut edes farkkuja, vaan olin keskellä kaupunkia vauvan kanssa possun naamoilla kuvitetut pyjamahousut jalassa. Häpesin sitä miltä näytän, mitä kaikki ajattelee. Halusin vain nukkua. Oli paha olla.
Siihen aikaan isäni hoiti vaimonsa kanssa esikoista paljon. He olivat ainoat ihmiset elämässäni jotka todella tiesi hitusen enemmän mun uupumisesta. Vauva saattoi olla viikkotolkulla pois. Viikon vähintään. Tänään mietin; sen vuoksi olemme molemmat hengissä.
Tätä kritisoitiin paljon, en ymmärtänyt aina itsekään miten kykenin siihen ja tiesin joka kerta kun ovi meni kiinni ja hiljaisuus tuli, että tämä ei ole oikein. Teoriassa tiesin tehneeni väärin. Ei vauvaa näin hoideta. Yksi yö per ikävuosi ja sitä rataa. Silti en voinut muuta. En tuntenut mitään. Jos itkin vauvan lähdettyä, koin enemmän epäonnistumisen tuskaa ja surua kuin ikävää lasta kohtaan. En kuitenkaan aina osannut levätä, vaan otin takaisin menetettyjä hetkiä kavereiden kanssa ja nollasin tilanteen kokonaan. Myöhemmin olen kuullut mm ystäväni sanovan, että ”muistan kyl kun olit niin masentunut silloin”. No Shit. Sääli, etten tajunnut sitä itse, eikä liioin ulospäin näkynyt. Miksi ystäväni ei puuttunut tai kertonut ajatuksistaan kenellekään?
Tunsin siihen aikaan monen hylänneen minut. Joskus joku on kysynyt, että muistatko kun oltiin kerran kattomassa vauvelia kun sulla oli menoa. Ei. En muista. Ajattelin mielessäni, että miks ikinä teiltä olen pyytänyt apua, ompa noloa, miksi miksi en muista??
Olin mestari peittelemään.
Lapseni ei oikeastaan koskaan saanut sellaista äitiä kuin olisi tarvinnut. Viisi. Viisi helvetin pitkää vuotta lapsen silmin. Yksinäisyyttä, pärjäämistä, aikuisen tunnetilojen tarkkailua. Ei ihme että kaikki asiat alkaa tulla esikoisen elämään nyt kun on mennyt aikaa kymmenen vuotta. Tunteiden säätely, huumorintaju, tunteiden muu hallinta ja vuorovaikutus toisten lasten kanssa on toisinaan hyvin auttavalla tasolla. Syy ja seuraus on hukassa monesti. Esikoinen on aina saanut kaikesta huolimatta perustarpeet, vaatetus, ruoka, arki, rutiinit, ulkoilua… Mutta niistä puuttui tunne. Sitä ei ollut koskaan.
Silti, kaiken kestämänsä jälkeen tämä pieni rikkinäinen lapsi on kuitenkin monessa asiassa kovin älykäs ja osaava, tänä päivänä tärkeä ja rakas ja huoleni on iso ja syyllisyys sitäkin suurempi. Sellainen musertaa ihmisen…
Kun koulu alkoi, tartuttiin haasteisiin hyvin pian. Koulu jopa hyvin agressiivisesti työnsi läpi asiaa, että pojalla on mahdollisesti ADHD ja kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Lapsi sai minun vastustelusta huolimatta lääkkeet. Silti. Koulu hoitaa oireet pois, kukaan ei kuunnellut kun kerroin MISTÄ nämä asiat johtuu. Syy sivuutettiin täysin. Eihän sillä keinolla lapsi voi koskaan saada ajoissa apua, saati minä. Kerroin heti, kun kolmannen kerran tuli uusi opettaja, että lapseni tulee testaamaan, niin kauan, että luottaa. Sen jälkeen, kun huomaa sinun olevan turvallinen, joka ei hylkää, hän myös tulee purkamaan sinuun pahaa oloaan. Kerroin tunne-elämän asioista ja siitä, ettei lapseni ole saanut sellaista lapsuutta, joka tukisi normaalia kehitystä. Kukaan ei tarttunut tähän tietoon.
Ajatus kirjoittaa aiheesta syntyi siitä, kun tilanne lapsen kanssa eskaloitui siihen pisteeseen, että soitin apua itkien lastensuojeluun. Puhelimessa oli hyvin empaattinen ihminen ja koin ensimmäisen kerran, että nyt joku kuuntelee. Nyt tämä asia saa jonkin käänteen. Omat voimat on loppu. En osaa olla aikuinen lapselle, en jaksa enää yhtäkään kertaa jossa lapsen negatiiviset tunteet lyö yli. Silloin se joka lyö on minä. Tuntuu jo kaiken huutamisen jälkeen, että lapsi vain odottaa koska menetän maltin kokonaan. Itken ja tuntuu, että tukehdun, sattuu fyysisesti oman itsen heikkous olla äiti. Mietin, miksi mulle annettiin tämä lapsi, kun en ollut valmis. Miksi…
Olen ankara, pettynyt itseeni, pettynyt yhteiskunnan saamattomuuteen ja siihen, ettei kukaan ole ottanut asioita vakavasti. Kuinka kauan lapseni on joutunut elämään rikkinäisen äidin kanssa. Äidin joka ei rakasta. Äidin joka ei ole aidosti iloinen mistään.
Syytän kaikesta hyvin paljon huonosti mennyttä synnytystä. Kenties epiduraali ja synnytystaistelun luovutus toisten käsiin, kohtelu imetysyrityksissä ja kotiin yksin jääminen syksyn pimetessä ja masennuksen ottaessa vallan olin niin rikki, etten enää pystynyt rakastumaan omaan lapseeni. Koko elämämme on ollut taistelua tunteista ja niiden äärimmilleen viemisistä. Olen joutunut, JOUTUNUT?!? opetella pienin askelin välittämään. Halaamaan, koskettamaan, silittämään päätä ja lohduttamaan. Olen opetellut tunnetasolla perusasioita, jotka useimmiten äidille syntyy luontaisesti onnistuneen synnytyksen jälkeen. Kun olen opetellut, olen avautunut. Olen puhunut monille ääneen näistä asioista joilla on SUORA YHTEYS lapsen kehitykseen ja kasvuun, tunne-elämän hallintaan ja käytökseen. Kukaan ei ole ottanut asiaa viedäkseen eteenpäin ja auttaakseen psyykkisesti niin rikkinäistä lasta. Kukaan ei ole kommentoinut asioita eikä kertonut mitä helvettiä mä voisin äitinä tehdä toisin. Onko liian myöhäistä korjata lapsi jota olen oppinut vähän rakastamaan?
Luulin jo pienen hetken,että asiat ovat menossa parempaan suuntaan,mutta olin niin keskittynyt taas itseeni, että unohdin lapseni. Lapseni, joka oireilee edelleen. Koska syy on hoitamatta. Kunnes tuli tilanne ja päätin laittaa pisteen tälle kaikelle. Olen hakenut apua ja toivon todella, että yhdessä lapseni kanssa saadaan paremmat eväät tulevaan. Sillä joinain päivinä lapseni kietoo kädet ympärilleni ja sanoo, ”olet maailman paras äiti”. Se on alkanut tuntua hyvältä vaikka se samaan aikaan ryöpsähtää suruna yli minusta ja hetken tunnen hukkuvani.